JP Jakonen

Viime vuoden tammikuussa olin kyllästynyt elämääni. Olin kiireinen, stressaantunut ja jatkuvasti myöhässä. Pahinta oli, että ainoa syypää solmuiseen olooni olin minä itse. Minulla ei ollut pomoa niskaan hengittämässä, ei kellokorttia lukulaitteeseen leimattavana eikä työvuorolistaa säädettävänä. Olin oman itseni herra ja kyllästynyt siihen.

Vuotta aiemmin ostamani Integral Instituten, filosofi Ken Wilberin luotsaaman ”think-tankin” eli ajatushautomon kehittämä harjoitusohjelma keräsi pölyä hyllyssä. Tilattuamme Integral Life Practice-nimeä kantavan viiden DVD-levyn, kahden CD:n ja kolmen kirjasen paketin rouvan kanssa, olimme unohtaneet sen olemassaolon ensimmäisen katselukerran jälkeen. Mielenkiintoista materiaalihan se sisälsi, mutta minkäs teet kun aina ei jaksa.

Tammikuussa tajusin kuolevani. Jos en nyt, niin joskus kuitenkin. Aloin pohtia, mitä kaikkea katuisin vedellessäni viimeisiä hengenvetojani. Aika montaa asiaa, totesin. Sen lisäksi, etten koskaan tullut ostaneeksi Lexusta, Patek Philippeä enkä kuumavesipaljua hankkimani saaristohuvilan rantaan, katuisin varmasti stressanneeni liikaa. Puhalsin pölyt ILP-paketin päältä ja katsoin uudestaan sen sisuksiin.

”Nopein tapa herätä!”, lupasi pakkauksen kansi. Totesin olevani tarpeeksi hereillä; usein valvoin puoleen yöhön projektieni parissa. Opiskelujeni lisäksi olin ottanut käännettäväksi Ken Wilberin kirjan A Brief History of Everything (ilmestyi, ihme kyllä, kesällä 2009 Basam Booksilta), jonka kanssa aikaa kului hämmästyttävän paljon. Lisäksi ajatus keväällä syntyvästä vauvasta ei varsinaisesti toiminut unilääkkeenä. Olin hereillä, liikaakin.

En halunnut syntymättömän lapseni näkevän isäänsä pesukarhun näköisenä hermokimppuna. Pitää olla huomaavainen kun toinen ensimmäisen kerran astuu maailmaan. Olihan minulla muitakin syitä, kuten halu parantaa järjestelmällisyyttäni ja itseluottamustani ottamalla pitkäkestoinen projekti hoidettavakseni. Parhaimpiin puoliini eivät kuulu pitkät jänteet; olen enemmän lyhyen ja terävän sytytyksen miehiä. Tavoitteistani harhautuminen turhautti toistuvasti. Halusin myös kehittyä siinä olemalla jonkin asian kimpussa pidemmän aikaa. Ja jos tämä asia samalla auttaisi kehittämään – kuten pakkaus lupasi – kehoa, mieltä, henkeä ja varjoa, aina parempi.

Laadin suunnitelman. Kirjoitin ylös lähtöasetelmaani ja tavoitteitani. Pääasiallinen motivaatio oli saada tasapainoinen eläminen tavaksi. Toistaiseksi se oli ollut sinkoilua sinne ja tänne, yhden asian kokeilemista ja jälleen unohtamista. Halusin vakiinnuttaa moniulotteisemman elämänlaadun osaksi arkeani.

Tiesin, ettei se tulisi olemaan helppoa. Minun päälläni on vaikea pitää pitkään kiinni yhdestä asiasta. Nyt olin luomassa itselleni harjoitusohjelmaa, jonka mukaan tuli tehdä työtä neljän olemuspuolensa kanssa samanaikaisesti. Monen asian pallottelu ei sinänsä ollut minulle vierasta, pallot vain tahtoivat karata juuri opittuani niiden alkeellisen hallinnan. Olin lähdössä leikkiin, joka samalla oli kuin minulle tehty, ja jossa onnistumistani veikannut olisi laittanut rahansa mustaan, alkulähdön jälkeen radalta baariin juoksevaan hevoseen.

Tarkalleen ottaen kokeeni alkoi tammikuun 14. päivä 2008. Silloin kirjoitin ensimmäisen blogitekstini, jossa kerroin aloittavani vuoden Integral Life Practice-kokeen. Kyseessä oli temppu, josta olin kuullut monissa itsekasvatusoppaissa: tee päätöksestäsi julkinen, niin siitä on vaikeampi luopua. Kirjoittamalla blogia totesin lyöväni monta kärpästä yhdellä näppäimistöllä. Sen lisäksi, että loin itselleni positiivista painetta jatkaa koettani, pystyin reflektoimaan omia kokemuksiani kirjoittamalla niistä. Lisäksi integral-meemit, jotka kauttani ovat mieltyneet leviämään, saivat oivallisen kanavan, vieläpä käytännön esimerkkien muodossa. Kaikkia kokemuksiani en kuitenkaan jakanut, monet jäivät päiväkirjani sivuille ja monia kenties kaunistelin. Olennaista silti oli, että karkausvuoden mittainen, 366 päivän kokeeni sai päätöksensä tammikuussa 2009.

Teoreettisen elämän kirous on käytännön muuttuminen alaviitteeksi. Ajattelin, luin ja opiskelin paljon, mutta kosketus kehooni oli vähäinen. Muutaman vuoden ajan harrastamastani meditaatiosta ei ollut myöskään tullut haluamaani säännöllistä tapaa. Varjotyöstä minulla oli ehkä kuitenkin eniten opittavaa. Sanalla sanoen tarvitsin tasapainoa.

ILP:n keskeinen ajatus on ”cross-training”, eli useampaa eri aluetta haastavan harjoituksen yhteisvaikutus. Tämän idean mukaan ihmisen stressinsietokyky ja elämänlaatu lisääntyvät kun käytetään tietoisesti useampaa elämän aluetta harjoituksena. Tämänkaltainen harjoittelu voi parhaimmillaan muuttaa koko suhtautumisen itseen, jonka seurauksena stressi on pahimmillaan positiivista eustressiä, parhaimmillaan jokin valovuosien päässä oleva muisto ajasta, jota ei koskaan oikeasti eletty.

Aloitin harjoitusohjelmani rytinällä ja rytinällä sen lopetin. Otin nimittäin aluksi harjoituksia jokaiselta ILP:n keskeiseltä alueelta – keho, mieli, henki, varjo – ja se osoittautui shokiksi elimistölleni. Kehollani on tapana reagoida stressiin fyysisesti, ja niin kävi nytkin. Tasapainottamiseen tarkoitettu ohjelmani vei minut uuteen epätasapainoon. Kalibroin itseni uudelleen, ja aloitin heräämällä aikaisin.

Totesin, että tärkein yksittäinen hyvinvointiini vaikuttava tekijä ei ollut meditaatio tai liikuta tai itsetutkiskelu tai opiskelu, vaan aikainen herätys. Niinä aamuina, jolloin olin ylhäällä ennen muita, sain eniten aikaan ja olin parhaimmalla tuulellani – huolimatta muista harjoituksistani. Niinpä asetin itselleni 30 päivän kokeen. Päätin kuukauden ajan nousta joka aamu ylös sängystä kello 6.00, ja sen myös tein. Se oli ensimmäinen ja tärkein harjoitukseni. Pidin sitä perusleirinäni, josta voisin sitten lähteä kiipeämään kohti muita askelmia.

Otettuani vaarin stressikatarristani, jatkoin ohjelmaani maltilliseen sävyyn. Seuraavien 30 päivän ajan jatkoin aamuheräämistäni, mutta lisäsin harjoituksia yksi kerrallaan. Noustuani neljän viikon ajan aikaisin, päätin seuraavaksi aloittaa päivittäisen meditaation ja jatkaa sitä kolme viikkoa. Neljäntenä viikkona lisäsin aikaisen herätyksen ja meditaation päälle liikunnan, jota jatkoin kaksi viikkoa. Jatkettuani nyt varhaista nousua yhdeksän viikkoa, meditaatiota viisi viikkoa ja liikuntaa kaksi viikkoa, lisäsin viimeisen nousun harjoitusohjelmaani: säännöllisen varjotyön, jota jatkoin viikon ajan. Näin kahdessa ja puolessa kuukaudessa rakensin vakaan perustan loppuvuodelleni.

Näinhän se ihanteellisesti olisi mennyt. Poika kuitenkin päätti lähteä syntymään viimeisen varjotyöviikkoni keskellä ja teki kokolailla tyhjäksi hienon vuoristokiipeilyni. Aikaiset heräämiset muuttuivat ”nuku milloin voit”-strategiaksi ja varjojen sijasta katselin vauvan kasvoja. Olen kuitenkin vielä edelleenkin ylpeä siitä, että kortti, johon merkitsin harjoituksiani, sai kaksi merkintää lapsen syntymäpäivänä. Silloin sairaalasta kotiin käveltyäni, askel keveänä ja ostoskassi herkkuja täynnä, meditoin ja nostin käsipainoja. Sen jälkeen nukuinkin tovin kuin tukki, enkä edes tiennyt uneksia vakaista perustoista, olihan nyt poika.

Pojan jälkeen ohjelma muuttui, ja se pysyi liikkeessä loppuun saakka. Zazen, eli istumameditaatio oli pääasiallinen henkinen harjoitukseni, jota välillä varioin suoraan aivoaaltoihin vaikuttavalla Holosync-äänitteillä (aluksi käytin myös Hemisync-ohjelmaa, jonka avulla puolessa tunnissa onnistuin saamaan harvinaisen syvän, unenkaltaisen rentoutumisen tilan) ja ILP-paketin ohjatuilla meditaatioäänitteillä. Keväällä perustimme myös Zen-ryhmän, jonka kokoontumisissa olin aina keskiviikkoaamuisin mukana. Miten hienolta tuntuikaan ostaa istunnon jälkeen viereisestä leipomosta tuore ruisleipä mukaan ja kävellä jokirantaa kotiin!

Varjotyötä tein osallistumalla Gurdjieff-ryhmän viikkotapaamisiin. G.I.Gurdjieffin kehittämä ”harmonisen kehityksen tie”, niin sanottu neljäs tie (erotuksena fyysisestä fakiirin, tunteellisesta munkin ja älyllisestä joogin tiestä), muistuttaa kokonaisvaltaisessa, eri polut yhdistävässä suhtautumisessaan ihmiseen hyvin paljon Ken Wilberin filosofiasta johdettua Integral Life Practicea. Niistä lähestymistavoista, joihin olen törmännyt, se on yksi kattavimmista henkisen kehityksen menetelmistä. Työn kolme linjaa – työ itsensä suhteen, työ toisten kanssa ja työ itse työn vuoksi – yhdistettynä monta olemisen tasoa sisältävään ihmiskuvaan, tekee Gurdjieffin Työstä tavalliselle nykyaikaiselle ihmiselle sopivan tavan tasapainottaa itseään.

ILP-paketin yhdellä DVD:llä esitelty 3-2-1 – varjotyö osoittautui varsin hyödylliseksi ja avartavaksi itsetuntemuksen keinoksi. Sen periaatteena on työstää takaperoisen prosessin kautta voimakkaan emotionaalisen latauksen sisältäviä ihmisiä, tilanteita ja unia. Olipa tunnelataus negatiivinen tai positiivinen, samat kolme vaihetta käydään läpi. Ensin tilanne kohdataan kolmannessa persoonassa kirjoittamalla siitä. Sitten käydään vuoropuhelua, eli siirrytään toiseen persoonaan, sinä-minä -dialogiin. Viimeiseksi asetutaan latauksen aiheuttaneen ihmisen asemaan, ja kerrotaan sama tilanne – edelleen kirjoittaen – ensimmäisessä persoonassa hänen näkökulmastaan.

Ne minuuden puolet, joita ei olisi halua tai uskalla myöntää itsellään olevan, heijastetaan usein toisiin. Niistä tulee ”varjoja”, oman itsen pimeitä puolia, jotka usein vain toiset ihmiset huomaavat. 3-2-1 -harjoitus auttoi löytämään ne uudelleen ja olemaan ainakin sen hetken kokonaisempi ihminen. Huonoksi itsessäni leimatut puolet vapauttivat löytyessään energiaa, jonka avulla pystyin näkemään itseni kiihkottomammin ja ymmärtämään, miten omissa pilvissäni oli lähes aina kultareunus. Ne kertoivat oman syntyhistoriansa viestiä, johon sisältyi piilotettuna monia vahvuuksiani.

Kotiin hankin käsipainot, joilla harjoittelin. Kävin myös juoksemassa, mitä opin vähitellen jopa sietämään. Pyörälenkeistä ja niihin yhdistetyistä äänikirjojen kuuntelusta nautin suunnattomasti. Joogasin ja tein ”kolmen kehon aamuvoimistelua”, fyysisen kehon lisäksi hienosyisempiä kehoja energisoivaa harjoitusta, jota opettelin ILP-paketin ohjeiden mukaan.

Kaikki tämä tapahtui ilman suunnitelmia, ja siihen kehoni huolto oikeastaan kilpistyikin. Oivalsin miten kaikkein heikoimman alueen suhteen on kehitettävä parhaat menetelmät, koska sillä ei ole vielä omaa luovaa älyään. Spontaanius harjoittelussa mahdollistuu vasta, kun on riittävän hyvä. Liikunnan suhteen olin kaikkein vähiten kotonani. Havaittuani vastustukseni fyysistä harjoittelua kohtaan suhtautuminen siihen helpottui. Parasta oli, että onnistuin herättämään kehoni vaiston antamalla sille kauan kadoksissa olleen äänensä – tai ainakin äänioikeuden – takaisin.

Vuoden ajan harjoittelin, merkitsin ylös harjoituksiani ja pidin yllä blogia harjoittelustani. Opin harjoittelun kautta monenlaisia asioita. Opin miten tärkeää on merkitä ylös onnistumisensa ja laiminlyöntinsä. Opin miten vahvuuksiensa kukoistaminen edellyttää heikkojen puoliensa kehittämistä. Opin myös miten heikkouksiensa ja oman itsensä vilpitön kohtaaminen aiheuttaa ristiriidan, jonka sietäminen on kasvun edellytys. Vain sen avulla elämästä voi tulla moniulotteisempaa, kompleksisempaa ja palkitsevampaa kuin aikaisemmin.

Opin fyysisten harjoitusten lisäävän energiaani. Opin älyllisten harjoitusten auttavan ymmärtämään miten energiaa kannattaa käyttää. Opin psykologisten harjoitusten vähentävän energian hukkaani vanhentuneiden, tarpeettomien ja valheellisten tunteiden parissa. Opin henkisten harjoitusten lisäävän oleellisen erottamisen taitoa, luottamuksen tunnetta ja pyhyyden tajua. Opin myös kuinka syvässä unessa olemukseni osat ovat ja kuinka vähän niiden heräämisestä tiedänkään.

Opin muuttamaan asenteeni ihmisenä olemista kohtaan. Elämä itsessään muuttui harjoitukseksi, joka ajoittain tuntui käyttävän minua Kosmoksen kasvun välikappaleena. Kyse ei enää ollut niinkään siitä mitä minä sain itselleni, vaan siitä mitä minä saatoin tehdä ihmisenä olemiselle. Tiedän. Oudolta se tuntui minustakin.

Opin lopulta, että moniulotteinen, kokonaisvaltainen harjoitusohjelma, jonkinlainen ILP on Kosmoksen leikkikalu. Sen asettamat henkiset, älylliset, emotionaaliset ja fyysiset haasteet ovat kuin palloja, jotka houkuttelevat lapsen katsetta puoleensa, houkuttelevat laajentamaan ja syventämään omaa maailmassa olemista, houkuttelevat leikkimään, kasvamaan ja ylittämään oman minuuden ahtaat, kapeat, väkivaltaisesti typistetyt rajat ja houkuttelevat kokemaan aidompaa, kauniimpaa ja suurempaa onnellisuuden tunnetta, joka maailmankaikkeuden itseilmaisun kokemuksellisena puolena on täydellinen itsetarkoitus, päämäärä, joka oikeuttaa itsensä ja saa unohtamaan siihen johtaneen leikin turhana, mutta välttämättömänä kasvun vaiheena.

Antiikin aikana sanottiin moni asia paremmin. Niin tämäkin: ”Anima Sana in Corpore Sano”, terve sielu terveessä ruumiissa. Auringon alla ei ole mitään uutta, mutta muistutusta me taidamme tarvita. Ainakin minä tarvitsin.

Kirjallisuutta:

• Csikszentmihalyi, Mihalyi (2005). Flow. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Helsinki: Rasalas
• Leonard, George (1992). Mastery. The Keys to Success and Long-Term Fulfillment. Plume.
• Leonard, George & Michael Murphy (1991). The Life We Are Given. New York: Tarcher.
• Schwartz, Tony & Jim Loehr (2005). Power of Full Engagement. Managing Energy, Not Time, Is the Key to High Performance and Personal Renewal. New York: Free Press.
• Wilber, Ken, Terry Patten, Adam Leonard & Marco Morelli (2008). Integral Life Practice. A 21st Century Blueprint for Physical Health, Emotional Balance, Mental Clarity and Spiritual Awakening. Boston: Integral Books.