Näkökulma integraaliseen emergenssiin.

[Joona]

Kävin nyt pitkästä aikaa katsastamassa tätä foorumia. Jokin osa minussa ei pysty täysin sulattamaan sitä, että en ole vähään aikaan edes yrittänyt kirjoittaa mitään, jossa hyödynnän integraalista ajattelua niin, että joutuisin pinnistelemään. Kysynkin nyt itseltäni mistä tämä johtuu? Siis ensinnäkin se, että olen vähäksi aikaa hylännyt tämän keskustelualueen suoman ainutlaatuisen mahdollisuuden ottaa kantaa sellaisista seikoista, joita pidän merkityksellisimpänä tai ainakin kaikkein mielenkiintoisinpina ja toiseksi, miksi tunnen hienojakoista syyllisyyden tunnetta tämän johdosta?

Kysymys on todennäköisimmin uuden ajattelutavan tuoreudesta. Minulla ei välttämättä vielä ole tarpeeksi ajan myötä karttunutta integraalisen tason tulkintahistoriaa, joka auttaisi vaivatta kääntämää kokemukseni tämän tason kielelle. Toisin sanoen olen vielä melkoinen märkäkorva pyrkimyksissäni ymmärtää, mikä on tämä näköala, joka näyttäisi tekevän eniten selkoa omaan elämääni ja mitkä ovat sen implikaatiot. Selitän tarinaani vielä suurelta osalta tutuksi käyneiden tulkintamallien avulla ja tämä näkyy tässä tapauksessa foorumi aktiivisuudessani : Toisaalta kyvytömyytenäni selittää asioita integraalisesta näkökulmasta ja toisaalta haluttomuutenani edes yrittää, tiedostaessani työn haastellisuuden, jota monen näkökulman säilyttäminen samassa tilassa vaatii. Mutta tästä huolimatta omatuntoni ei suostu jättämään minua rauhaan. Palaankin nyörin mielin taas sorvin ääreen. Jotainhan on sanottava, joten...

Yksi asia, johon yhä uudelleen törmään on se, että uuden tietoisuuden tason / merkitysmaailman ilmaantuminen ja säilyminen ei ole millään tavalla itsestään selvä prosessi. Minulla on vielä iso osa itseäni lukittuna traditionaalisiin, moderneihin ja postmoderneihin tulkintamalleihin: Yksi osa itsestäni on siirtymässä kohti pluralistista tasoa kun toinen osa puolestaan pyrkii kohti integraalista. Ja monessa kohdassa on vielä kaipuu takaisin konventionaalisiin ja turvallisiin merkitys- ja arvomaailmoihin enkä suostu hevillä niistä luopumaan. Nosteen luominen kohti integraalista tasoa ja sen ylläpitäminen näyttäisi, ainakin omalta osaltani, olevan yksi merkittävimmistä haasteista integraalisen maailmankuvan omaksumisessa.

Miten tämän nosteen siis voisi luoda?

On yksi asia opetella itse teoria ja nähdä mihin kohti se viittaa: kulttuuriin, yhteiskuntarakenteisiin ja minuun itseeni eri tiloissa, kehitystasoissa ja tyypeissä. Mutta on täysin toinen seikka tehdä aktiivisesti työtä kääntääkseen oman kokemusmaailmansa, varsinaisen sisäisyyyden (ennemmin kuin kuvan siitä), uudelle kielelle. Alla on jonkinlainen lista siitä miten voisin tulkita oman kokemukseni eri tasojen näkökulmasta:

egokeskeinen, esirationaalinen "minä olen aina oikeassa"
ryhmäkeskeinen, konventionaalinen "isäni kyllä tietää"
tieteellinen, rationaalinen "se on totta minkä voin mitata ja nähdä",
pluralistinen, yksilöllinen "se minkä henkilö elämänkulukseen valitsee on hänen totuutensa, eikä meillä ole kriteereitä sen tuomitsemiseen"
integraalinen, eksistentaalinen "kokemukseni on todellinen, mutta sen voi nähdä osana kattavampaa perspektiiviä omalla paikallaan".

Kun tarkkailen nykyistä kokemustani, huomaan siinä ajatus- ja tunnetiloja jokaisesta näistä, kehityspsykologienkin löytämistä, maailmankatsomuksellisista tasoista. Osa niistä soi kuin vanha nauha ajaen minua sellaisiin ratkaisuihin, jotka olisivat olleet ajankohtaisia ehkä murrosiässä ja osa puolestaan on täysin uusia: sellaisia, joita ei pysty edes kunnolla kuvailemaan. Tämä näyttäisi olevan osa kehityksen dynamiikkaa, jossa jokainen merkitysrakenteiden kerrostuma pyrkii säilymään kokemukseni kautta kilpaillen toistensa kanssa. On mielenkiintoista nähdä, että kerran tästä dynamiikasta tulee tietoiseksi, niin on paljon vapaampi itse päättämään mitä merkitysrakenteita tukee, ilmentämällä niitä jokaisessa näkökulmanurkkauksessa tai edes yhdessä. Ja kerran olen vapaa valitsemaan, niin miksen valitsisi viimeisintä mallia?

Siitä huolimatta, että integraalinen ajattelu on helppo nähdä kelvolliseksi tulkintamalliksi, niin sen vakauttaminen pysyväksi suhtautumistavaksi on jo paljon haastavampaa. Wilberin terminologiaa lainatakseni vaaditaan kokemuksen 'kääntämistä'(translation) kyseisen tason merkitysrakenteiden vakauttamiseksi. Ja tämä vaatii aikaa. (Käytän yleensä 'transaltion' termistä suomennosta 'tulkinta' sillä se kuulostaa hieman ymmärrettävämmältä, mutta valitsin nyt 'kääntämisen' erottamaan sen tulkintarakenteesta, jotka puolestaan erotetaan toisistaan komplekisisuuden tason mukaan, ja kuvaamaan enemmän tason sisällä tapahtuvaa prosessia, jossa merkitys tuotetaan jatkuvasti uudelleen tason 'pelisääntöjen' mukaisesti tai 'käännetään' sen kielelle)

Jos ajatellaan integraalista merkitysmaailmaa, siihen kuuluvaa eksisentaalista minäkuvaa ja sen integroivaa toimintaa, niin huomaan, että kokemukseni kääntäminen tämän tason kielelle ei välttämättä ole mahdoton suoritus (vaikka suomalaisena monesti huomaan käypien sanojen harvinaisuuden), mutta sen ulottaminen muihin nurkkauksiin kuin ylävasempaan on jo huomattavasti suurempi haaste. Kulttuurista ei tälle maailmankatsomukselle välttämättä löydä tukea ja yhteistä resonanssia, yhteiskunnallisista instituutioista puhumattakaan (mikäli kirkkoa tai psykoterapeuttia ei halua laskea tämän tason tarpeet huomioon ottaviksi palveluiksi) ja yleensä ennemmin kuin huomaakaan yläoikeasta nurkkauksesta tulee hätäviesti fysiologian yrittäessä sopeutua suurempaan volyymiin ja käännöstyö pysähtyy, kun lihasmuisti vie takaisin tuttuihin ja turvallisiin kaavoihin.

Haasteita siis riittää, mutta jos tähän voisi lainata aiheeseen osuvaa sanapartta, jonka eräs hankeen juuttunut vanha rouva on meille välitänyt, niin ei kai tässä muu auta kuin pyristellä eteenpäin.

Yksi keino, jonka olen itse havainnut tehokkaaksi lisäämään tietoisuutta kokemuksemme kirjavuudesta ja auttamaan sen taidokkaassa hallinnassa, on yksinkertaisesti pysähtyä ennenkuin ryhtyy toimimaan (helpommin sanottu kuin tehty) ja tarkastaa mistä kerroksesta toiminnan motivaatio kumpuaa. Haluanko saada jotain vain tyydyttääkseni hetkellisen haluni, ajattelenko toimintaani toisten huomioon ottamisena, rationaalisena tekona vai kategorisena imperatiivina? Samaa tekniikkaa voi myös soveltaa arvioimaan oman kognitiivisen korkeuden astetta (montako näkökulmaa otan huomioon) tai kulloistakin minäkuvaa (kuka minä tällä hetkellä olen), mikä tahansa tuntuu tilanteeseen sopivalta. Kun onnistun pysäyttämään itseni pystyn tarkistamaan suuntani ja korjaamaan sen mikäli olen alkamassa toistamaan vanhentunutta versiota itsestäni. Ja kun tekniikka on hallussa, niin toistoja... paljon toistoja ;) Roger Walshilla oli juuri tähän liittyvä video, jossa hän kutsui tätä eräänlaiseksi karma joogaksi. En vain kyennyt sitä enää kalastamaan youtubesta.

Mielelläni kuulisin muiden käyttäjien näkemyksiä uuden merkitysmaailman (integraalisen sellaisen) ilmaantumiseen liittyvistä ongelmista, haasteista ja onnistumisista. Millainen on sää emergenssin myrskyssä vai onko joku jo ehtinyt tyynemmille vesille. Saa avautua!